Kaveri hehkutti löytäneensä tasapainon elämäänsä luettuaan slow life -liikkeestä ja karsittuaan kalenterista puolet menoista pois. Väkisinkin jäin miettimään, olenko epätasapainoinen ja elänkö ihan väärällä tavalla. En oikein jaksa innostua elämäntaidon oppaista mutta pieni introspektio ei liene ikinä pahitteeksi.
Löydän balanssin aika vaivatta, jos pidän kiinni päätöksistäni: teen työtä, josta pidän, ja teen sitä vain sen verran, ettei se täytä liikaa arkea, liikutan kehoa säännöllisesti enkä syö määrättömästi herkkuja. Näillä itsestäänselvyyksillä en tosin vielä jaksa syksystä jouluun. Tarvitsen hyviä tarinoita: parasta on hyvä kirja, jonka maailmasta on vaikea irrottautua, mutta myös elokuvat ja teatteri kertovat tarinoita, jotka kannattaa kuulla. Omiakin tarinoita on hauskaa luoda - luovuudenpuuskat vain tuntuvat olevan kovin harvassa nykyään.
Sykkeeni tasaantuu kuitenkin kaikkein parhaiten kauniissa maisemassa. Mielenrauha voi syntyä kesäisenä päivänä sataman laiturilla tai tunturin huiputuksessa. Parasta on se, ettei tarvitse fyysisesti edes siirtyä mihinkään - vaikka se toki parasta onkin - vaan hyvä olo voi vallata mielen vain sulkemalla silmät ja palaamalla menneeseen hetkeen. Mielen verkkokalvoilla voi jopa kuulla tuulen kohinan tai haistaa muurinpohjaletut.
Yksi ihmisen muokkaama maisema, johon mieleni palaa yhä uudelleen, on Suomussalmelle rakennettu Hiljainen kansa. Ihmisen kaltaiset turvepäät pakottavat kulkijankin hiljaiseksi. Ei tarvita puhetta eikä liikettä, jotta viesti välittyy. Minulle vaikenevan kansan viesti on esimerkiksi se, että olemme kiinni maassa, jalat syvällä mullassa: ei tarvitse lähteä kauas, elämä ja ilo löytyvät läheltä. Enkä nyt puhu suomalaisuudesta tai sisusta katajaisessa Kainuussa. Tarkoitan vain sitä, että mielenrauhan voi löytää kotipellolta tai mummolan omenapuun alta - läheltä.
Suomussalmi 2008
Kuvaaja: Mari Mäki-Paavola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti