Hyvä tarina

Onneksi minulle luettiin, kun olin pieni. Onneksi sain seurata isosiskoni lukemaan oppimista ("A, I, AI, L, A, LA, LAILA" - kerta toisensa jälkeen meni väärin!). Onneksi oli kirjasto, jossa oli hyllymetri toisensa perään lukemattomia tarinoita. Onneksi vanhempani antoivat minun lukea ahmimisiässä. Tosin jouduin ajoittain lukemaan kieltojen jälkeen pimeässä peiton alla taskulampun valossa - ja kun kirja oli riittävän hyvä, en kuullut, kun isä tuli sängyn viereen ja nosti peiton komentaessaan nukkumaan. Onneksi oli pehmeä nojatuoli ja aurinkoinen keinu pihalla. Onneksi oli kavereita, jotka jakoivat hyvien tarinoiden maailman. 

Hyvä tarina elää lukijan mielessä omaa elämäänsä, ihan kuin kaiken voisi nähdä. En voi koskaan kulkea menneiden aikojen Barcelonassa mutta voin aistia sen mystiset kujat Carlos Ruiz Zafónin kirjoissa. En toivottavasti koskaan elä yhdenkään miehen kakkosvaimona mutta Khalid Hosseinin tarina avaa saman miehen vaimojen elämänkohtaloita kummallisen kiehtovasti. 

Tänä kesänä olen saanut elää monta hyvää tarinaa. Monet niistä ovat loppuneet liian nopeasti. John Boynen Tarkoin vartioitu talo avautui minulle yhden vaalean kesäyön aikana: kiehtova, fiktiota ja historiallisia faktoja sekoittava kertomus, jota ahmin. 

http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1368

http://www.bazarforlag.fi/asema/tarkoin-vartioitu-talo/6248

Mielenrauhaa

Kaveri hehkutti löytäneensä tasapainon elämäänsä luettuaan slow life -liikkeestä ja karsittuaan kalenterista puolet menoista pois. Väkisinkin jäin miettimään, olenko epätasapainoinen ja elänkö ihan väärällä tavalla. En oikein jaksa innostua elämäntaidon oppaista mutta pieni introspektio ei liene ikinä pahitteeksi.

Löydän balanssin aika vaivatta, jos pidän kiinni päätöksistäni: teen työtä, josta pidän, ja teen sitä vain sen verran, ettei se täytä liikaa arkea, liikutan kehoa säännöllisesti enkä syö määrättömästi herkkuja. Näillä itsestäänselvyyksillä en tosin vielä jaksa syksystä jouluun. Tarvitsen hyviä tarinoita: parasta on hyvä kirja, jonka maailmasta on vaikea irrottautua, mutta myös elokuvat ja teatteri kertovat tarinoita, jotka kannattaa kuulla. Omiakin tarinoita on hauskaa luoda - luovuudenpuuskat vain tuntuvat olevan kovin harvassa nykyään.

Sykkeeni tasaantuu kuitenkin kaikkein parhaiten kauniissa maisemassa. Mielenrauha voi syntyä kesäisenä päivänä sataman laiturilla tai tunturin huiputuksessa. Parasta on se, ettei tarvitse fyysisesti edes siirtyä mihinkään - vaikka se toki parasta onkin - vaan hyvä olo voi vallata mielen vain sulkemalla silmät ja palaamalla menneeseen hetkeen. Mielen verkkokalvoilla voi jopa kuulla tuulen kohinan tai haistaa muurinpohjaletut.

Yksi ihmisen muokkaama maisema, johon mieleni palaa yhä uudelleen, on Suomussalmelle rakennettu Hiljainen kansa. Ihmisen kaltaiset turvepäät pakottavat kulkijankin hiljaiseksi. Ei tarvita puhetta eikä liikettä, jotta viesti välittyy. Minulle vaikenevan kansan viesti on esimerkiksi se, että olemme kiinni maassa, jalat syvällä mullassa: ei tarvitse lähteä kauas, elämä ja ilo löytyvät läheltä. Enkä nyt puhu suomalaisuudesta tai sisusta katajaisessa Kainuussa. Tarkoitan vain sitä, että mielenrauhan voi löytää kotipellolta tai mummolan omenapuun alta - läheltä. 

Suomussalmi 2008
Kuvaaja: Mari Mäki-Paavola